Kissan puheenvuoro

Mielestäni ymmärrämme uuden emäntäni kanssa toisiamme aika hyvin. Kun esimerkiksi aamulla yritän taklata emäntäni hänen kävellessään keittiöön, hän ymmärtää, että haluan ruokaa. Ja kun hän tulee päivällä töistä kotiin, heittäydyn selälleni eteisen lattialla, emäntä ymmärtää, että minua pitää silittää vatsasta. Olen tyttö, joten haluan hellyyttä tapeltuani ja riehuttuani veljen kanssa poikamaisesti koko päivän kaksistaan. Kun hiivin yöllä sänkyyn, emäntä ymmärtää olla koskematta minuun, sillä ei pidä siitä, että minua häiritään kesken nukkumapaikan hakemisen. 

 Olen huomannut, että täällä on oikeastaan aika kiva asua. Kupissa on aina ruokaa, kala- ja lihaherkkujakin saamme. Parasta tässä taloudessa ovat kuitenkin ilman muuta katkaravut, joita haetaan yhdessä kylmästä kaapista keittiön perältä. Olen tosin huomannut, että herkkuja ei kannata hakea kaapista tai pöydältä itse, siitä henkilökunta ei pidä. Olen myös havainnut, että isännälle kannattaa keikistellä, silloin saa yleensä maistiaisiksi palan kinkkua tai kalaa.

Mutta on muutamia asioita, joita en näissä ihmisissä ymmärrä. Kun teroitan kynsiäni ennen riehuntahetkeä sohvan reunaan, aina jostain kuuluu ärähdys. Henkilökunta käyttää tuolloin usein kuuluvaa sanaa Ei. Mutta enhän minä voi hyökätä veljen kimppuun tylsillä kynsillä. Lisäksi olen vakuuttunut, että kiipeilytelineemme ylimmäiseltä hyllyltä on mahdollista hypätä kauempana sijaitsevalle valokuvahyllylle. Olen tehnyt tarkat suunnitelmat. Mutta aina, kun suunnittelen ja mittailen hyppymatkaa, emäntä kutsuu minua toruvaan äänensävyyn. Sama juttu myös kattolampun valloitussuunnitelmani kohdalla. Ehkä tämä johtuu osittain siitä, että tässä taannoin laskin erään hyppymatkan väärin, kolisevin seurauksin.

Nyt pitää taas käydä puremassa veljeä korvaan, ettei se vaan luule minua liian hempeäksi.

terveisin
Kissaneiti Täplä