Kuvittelen usein muuttuvani elämäntapaliikkujaksi. En usko kuitenkaan oikeasti sellaiseksi koskaan muuttuvani. Ehkä pitää tunnustaa, että perusluonteeltani olen sohvan nurkassa viltin alla majaileva kotikissa. Mutta, olenpa myös havainnut, että selkä ei kestä, pää ei kestä eivätkä vaatekoot vastaa omia kriteereitäni, jos antautuu tuolle kotisohvan viettelykselle.
No, rehellisesti, viimeinen kohta taitaa painaa pään sisäisessä vaa’assa eniten. Ainakin silloin kun kiistelee pirun ja enkelin kanssa mennäkö puntille vai ei. Ennätys: vaihdoin mielipidettäni kuusi kertaa kahden minuutin kävelymatkalla työhuoneesta parkkipaikalle. Puntti voitti.. koska muuten olisi tullut huono omatunto. Nainen on kimuranttiolento. Siispä maksan kuntosalijäsenyyttä, yritän pitää yllä peruskuntoa välillä iloisemmin välillä kiukutellen, ja välillä ihan intoudun teholiikkujaksi.
Nyt on päällä teholiikkujavaihe. Energiaa löytyy, liikunnan iloa puskee pintaan ja kauheasti saa päivän aikana aikaiseksi vielä työpäivän jälkeenkin. Kauanko kestää, tiedä häntä. Ja että se sitten harmittaa, kun kaivaa itsellensä sen kuopan siihen pehmeään sohvan nurkkaan ja muutamien viikkojen päästä huomaa kadottaneensa kunnon. Kunnon, jonka eteen sitä tällä hetkellä rehkii niin kovasti. Ja taas suklaa lohduttaa.
Tadaa. Kierre on valmis.
Ehkäpä tällä kertaa muutunkin elämäntapaliikkujaksi.
Tuttuja sanoja: selkä, vaatekoko, omatunto. Just tätä.
VastaaPoista