Koko opintojen ajan oli jokseenkin selvää, että tulee viettämään työpäivänsä tietokoneen ääressä. Olihan opiskeluaikakin jo täysin sidoksissa koneeseen ja sähköiseen maailmaan. Oikeastaan vasta, kun oli ollut jonkin aikaa työelämässä, huomasi, että sitä tämä todella on. Ruudun tuijottamista. Työpäivän päätteeksi silmiin sattuu, ja punttarilla saa huiskia hikipäässä, että saa selän ja niskan kestämään taas seuraavan työpäivän koneen äärellä. Ja työuranihan on vasta alussa.
Käsillä tekeminen - se, että näkee jotain konkreettisesti valmista - on erittäin harvinaista ellei mahdotonta. Muistan, että opiskelujen ohella tekemäni siivoustyö tuntui yllättävän palkitsevalta, kun työpaikalta lähtiessä näki kiiltävän lattian ja puhtaat pöydät.
Joillekin päivät ruudun takana sopivat ja hyvä niin, mutta itse olen joutunut pohtimaan, onko se oikeasti minun juttuni. En ole vielä tullut mihinkään johtopäätökseen. Samaan aikaan pitäisi ajatella, että työhön on vain työtä. Toki, mutta jatkuva tietokoneen, television tai minkä tahansa sähköisen ruudun tuijottaminen tylsistyttää ja vaikuttaa näin ollen myös toimistoaikojen ulkopuolella.
Vaikka kuinka yrittää pitää elossa sitä jotain luovempaa puolta itsessään, se tuntuu kuihtuvan pikku hiljaa pois. Elämä tulee tielle. Ehkäpä ongelmana ei olekaan yksitoikkoinen toimistotuolissa istuminen. Ehkä haasteena onkin se, että elämästä tulee jotenkin vakavampaa. Aikuistuminen. Jos siitä on kyse, niin en halua sitä vielä. Miten sen toisen puolen saa pidettyä itsessään elossa?
